Viittä vaella valamis

Siinäpä sitä sitten on viime viikot hiottu opintojen edistymistä. Jossain vaiheessa kuitenkin pitäisi työstää pro gradu -tutkielma valmiiksi. Jotenkin takaraivoani nakertaa Sa-intin typerin hokema "mitä nopeammin, sitä nopeammin".

Näin sitä on sitten ikään kuin hyväksynyt virallisen suosituksen valmistumisajoista. Totta puhuen, opintotukikuukaudetkin alkavat pikkuhiljaa lähestyä loppuaan (= alle 20 jäljellä), ja pitäisi alkaa suunnittelemaan valmistumista.

Niin sitä on vain yhteiskunnan varoilla sivistetty itseään jo kaiken kaikkiaan 15 vuotta ja vielä varmaan menee se puolisentoista. Mutta, mutta se pääasia, opinnäytetyö... Sitä on siis tässä pari viikkoa ideoitu ja enäähän se on vain kirjoittamista vailla valmis. Ei siis enää ollenkaan paha rasti ja kun aikaakin on vielä runsaasti jäljellä, ei pitäisi olla mitään hättää.

Sitä minä en aina vaan ymmärrä, että miksi tuosta opinnäytetyöstäkin on pitänyt tehdä niin uskomattoman iso asia. Ideanahan siinä on osoittaa, että on jotain tarttunut opintojen aikana takaraivoon, jonka voi sitten osoittaa alle 100 sivulla tekstiä. Lueskella siihen parit opukset, riipaista lainat niistä, tyrkätä vähän tutkimuksen tynkää ja pohtia jatkotutkimusaiheet. Mikä siinä on sitten niin ihmeellistä?

Yliopiston puolesta on olemassa vertaistukea, psykologeja, verkkosivustoja, puhumattakaan lukuisista kirjoista ja kursseista... Ei se nyt herranjumala ole niin iso asia, kuin sitä aina hehkutetaan. Puhuttaessa tuen määrästä, tuntuu että kyseisellä ihmisellä on vähintään persoonallisuushäiriö tai pitkäaikainen riippuvuus, josta pääsemiseen on tukea sitten tarjolla. Ainiin ja onhan sitten vielä erikseen palkalliset tsydeemit työkkärin kautta sellaisille, jotka joskus olivat jo valmistumisen porteilla, mutta joku meni sitten vain...

No, saapa nähdä miten sitten itselle käy...