Seuraavaksi onkin sitten luvassa omakohtainen muistelo viimeviikkoisesta sotaharjoituksesta kainuun metsissä eli RÄHMÄ'04 (ks. viralliset sivut). Kyseessähän oli kohdallani ensimmäiset kertausharjoitukset, jotka kestivät ruhtinaalliset 6 päivää.
Kaikkihan alkoi reilu viikko sitten tiistaiaamuna. Nohevana taistelijana kävelin portista sisään jo hieman yli puoli tuntia etuajassa (mitä nopeammin - sitä nopeammin). Ajattelin vielä, että eipähän tule niin paljon odottelua... No, erittäinkin päivän tasalla oleva sotilaspoliisi ohjasti minut sitten ihan eri puolelle kasarmia kuin mitä piti (ei siis mitään uutta auringon alla). Siellä sitä sitten ihmeteltiin noin 30 hengen kanssa, että miksi täällä ei ole ketään muita. Loppujen lopulta joku majuri tms. osasi pitkällisen selvittelyn jälkeen kertoa missä meidän tulee ilmoittautua.
Sen jälkeen alkoikin sitten täysi tohina. Kyllä julkisen terveydenhuollon tulisi ottaa mallia Suomen armeijan mallista. Reilut viisi minuuttia ilmoittautumisen jälkeen istuin täyttämässä kyselyä terveydentilastani ja siitä viiden minuutin kuluttua olin verenpaineen mittauksessa ja heti sen jälkeen lääkärin vastaanotolla. Kunnallisella puolella kun ei taida päästä lääkärintarkastukseen alle kahden viikon... No, terveenä miehenä siitä sitten siirryttiin varusteiden noutoon varusvarastolle. Tavaraa tuli taas tunnetusti hyvinkin reilusti, arvatenkin enemmän kuin ehdin viikon aikana edes päällä pitää.
Kuten aina ennenkin, sisätiloissa oli aina liikaa vaatetta päällä, jonka lisäksi koko ajan oli hirmuinen tohina, jolloin alkoi hikikin jo mukavasti irtoamaan pelkästään varusteiden pakkaamisessa ja vaatteiden vaihdossa. Siitä olikin sitten mukava siirtyä hikisenä ulos jatkamaan harjoitusta.
Reilut 4 tuntia saapumisen jälkeen olinkin siirtynyt siviilihenkilöstä tiedustelujoukkueen jakke jääkäriksi valmiina syöksymään pöhelikköön. Sotilaallisen järjestelmällisesti suunniteltu harjoitus eteni kuitenkin perin toisella tavalla. Ensin pääsin maistamaan ensimmäistä pakkiruokailua muutamaan vuoteen, jonka välittömänä seurauksena mahani alkoikin oirehtia. Ruokailun jälkeen seurasi kuitenkin vaatimaton noin 4-5 tunnin odottelu notskin äärellä, jolloin kyllä hyvin ehti vaihtaa kuulumiset muiden reserviläisten kera.
Lopulta päästiin kuitenkin siirtymään illemmalla telakuorma-autoilla ampumaradalle kertaamaan ampumista. Kohdistusten jälkeen ammuttiin 5 laukauksen kilpailu, joista sain yhden kympin, yhden kutosen ja yhden seiskan, kaksi muuta oli sentin päässä kutosen rajasta, taustapahvissa kumminkin, ei mitenkään hirmuhuonosti, kun ottaa huomioon etten ole koskenut minkään valtakunnan aseisiin intin jälkeen. Ammuntojen jälkeen oli luvassa lisää pakkiruokaa, jota vatsani suorastaan huusi iltamyöhällä, seurauksethan saattaa kuitenkin arvata...
Viimein oli aika panna teltta pystyyn ja ruveta päivystämään ja vartioimaan. Mahani oli kuitenkin jo tässä vaiheessa niin sekaisin, että suolisto huusi tyhjennystä neljän tunnin välein (erinomaista, suorastaan erinomaista). Onneksi olin aamulla muistanut ottaa oman rullan vessapaperia luksustavaroihini mukaan...
Seuraava aamupäivä (keskiviikko) menikin neppaillessa, käskyjä odotellessa ja vähän väliä sykähdellessä luonnon helmaan tarpeille. Lopussaan saimme kuitenkin taistelumuonapusseja ja trangiat, jotta pääsimme itse laittamaan ruokaa. Itse sain (onneksi) laktoosittoman ruokavaihtoehdon, jotta vatsani vihdoin rauhoittuisi. Hernaria ja nötköttiä sekaisin ja naamariin, eikä mennyt kauaa kuin vatsani ihmeen kaupalla rauhoittuikin. Sitä ennen laskeskelin käyneeni sissipaskalla ehkä sellaiset kuusi-seitsämän kertaa ja paperikin alkoi uhkaavasti loppua.
Viimein keskiviikkoiltana saimmekin ensimmäisen käskyn suorittaa suunnassa tiedustelua vihollisen asemiin. Tavoitteena oli, että olisimme takaisin noin 8 tunnin kuluttua lähdöstä. Ikävä kyllä lunta oli metsässä juuri sopivan vähän hiihtämistä varten, mutta sopivan paljon tarpomisen kannalta - voi käydä kokeilemassa kuinka ihanaa on tarpoa umpihangessa metsässä. Siinä hangessa tarpoessani mieleeni tulvahti jossain vaiheessa runon pätkä "vapautta on vain umpihanki"(harmi kun en vain muista runoilijaa).
Reilun viiden tunnin kävelemisen jälkeen aloin nähdä harhoja ja uni alkoi painaa väkisin päälle. Vituttaakin alkoi pikkuhiljaa, mutta tilanne itsessään oli niin absurdi, että lopulta nauroimme toisten jääkärien kesken toisillemme. Itse nukuin seisaaltaan, kävellen, polvella ollessani ja lumihangessa istuessani. Kävellessä ja harhoja näkiessä ärsytti eniten juuri se, että kun ajatteli mitä tahansa, uni tuli väkisin silmien eteen ja kävelystä ei tahtonut tulla yhtään mitään. Harhoina näin mm. valoja, sumua, ojia, outoja hahmoja, vihollisia yms. Oli mielenkiintoista miten edessä kävelevät hahmotkin muuttivat muotoaan koko ajan...
No, kolmetoista tuntia myöhemmin (torstaina puolen päivän jälkeen) saavuimme perille. Yhden ruokatauon, puolen litran vesimäärän ja tumman suklaan avulla saavuimme lopulta ulkomaille, eli Sotkamoon. Itselläni ei ollut hajuakaan siitä missä päin maailmaa tallasimme tai olimme tallanneet, mutta matkaa oli tullut reilut 20 kilometriä, josta ehkä vähän yli puolet hangessa, puolet kapealla, uraisella tiellä. Perille saavuttaessa olin hikoillut kamppeeni litimäriksi, jotka tietenkin vauhdin hidastuessa alkoivat pikkuhiljaa jäätyä päälleni. Tuossa vaiheessa ei hartioissanikaan ollut enää tuntoaistia jäljellä, joten matka oli loppuvaiheessa taittunut hyvinkin kivuttomasti ja leppoisasti... Satuimme myös näkemään ensimmäisen ja viimeisen kerran sotilaskotiauton koko harjoituksen aikana, joka pyyhälsi ohitsemme saavuttuamme tielle. Siinä taisikin lähteä samalla onnittelut niille noheville taistelijoille, jotka olivat laskeneet sen varaan, että ostavat röökiä yms. sotkun autosta.
Koko loppupäivä keskiviikkona menikin sitten osaltani kamppeiden kuivattamiseen kaminan äärellä, samalla kun muut vetivät kympillä unta palloon. Nelisen tuntia kuivattelin kamppeita, kunnes lopulta ne olivat sen verran kuivahtaneet, että kömmähdin tunnin torkuille. Ryhmä oli tässä vaiheessa niin poikki, että meidät siirrettiin lepovuoroon. Illalla kuitenkin siirryimme tekoilla uuteen majapaikkaan viettämään ansaittua lepoa.
Keskiviikon vaihduttua torstaiksi pääsin itsekin viimein vähän pidemmille yöunille, joita minulle kertyikin yhtäsoittoa noin 7 tuntia. Yöllä tietenkin näin osin painajaisia ja olinpa jossain vaiheessa lähdössä asemiinkin, ennen kuin naurahdin ja vetäydyin takaisin makuupussin lämpöön. Voisi olettaa, että olo olisi ollut raukea levätyn yön jälkeen, mutta toisin kävi. Ruumiini oli omin lupineen päättänyt alkaa palautua... Kaikki paikat olivat jumissa jo joka paikkaa kolotti. Silmät olivat puoliksi muurautuneet umpeen, toinen pohje oli täysin jumissa ja selkää jomotti tasaisesti joka puolelta.
Torstai ilta ja perjantai aamupäivä menivätkin sitten palautuessa, vartiossa ja kipinässä. Pikkuhiljaa laktoositon ruoka alkoi kuitenkin maistua hieman puulta. Hirveästi vaihtelua ei pääse syntymään, kun saa valita puuron, hernekeiton ja pastabolognesen väliltä. Suuhuni en muuta kuitenkaan uskaltanut laittaa, koska vatsani oli jo rauhoittunut. Muilla sen sijaan alkoi vatsat vuorollaan mennä sekaisin. Onhan se nyt sen verran hygieenista tuo ruoan laitto metsän siimeksessä, kun ottaa vielä huomioon sen, että kolme, neljäkin miestä jakoi saman trangian ja samat kattilat.
Perjantai iltana valmistauduimme kuitenkin viimeiseen tehtäväämme, jonka piti olla vastaavanlainen kävelyretki mitä aiemminkin. Henkisen psyykkauksen jälkeen siirryimmekin tekalla noin tunnin verran, jonka jälkeen tulimme perille - samaan paikkaan mistä lähdimmekin. Vasta pakatut tavarat purettiin samoille paikoille ja jatkoimme samaa odottelua, mitä siihenkin asti. Sen verran kuitenkin oli hommaa, että pystytimme muidenkin telttoja ja pidimme heille kipinää... Jälkikäteen ajateltuna jäi hieman paha maku suuhun, kun loppuaika meni pyöriessä ja odotellessa.
Lauantaiaamuna olikin minun viimeinen tuplakipinävuoro. Ensin pelasin matopeliä toisen ryhmän teltalla, jossa ryhmän jäsenet olivat niin väsyneitä etteivät edes heränneet kun lämpötila oli välillä niin kuuma, että itsekin täytyi nousta pois teltassa. Sen jälkeen menin meidän teltalle, jonne saapuessani teltta oli puolillaan täynnä savua. Edellinen kipinämikko vetäytyi nollat taulussa makuupussiin ja valitteli siinä hieman, että kun kamina ei oikein vedä, eikä se tosiaan vetänyt - teltta oli puolillaan savua. No, siinäpä sitten rupesin rakentamaan onkea ja kalikkaa, jolla saisin nuohottua putket. Jekkulanka oli tietenkin niin sekaisin rullalla, ettei se suostunut purkautumaan. Kaivoin sitten puukon esille ja arvatahan saattaa miten kävi. Yritin siinä sitten rakentaa ensin onkea, jolla nuohota piippua. Sitten taskulamppu suussa, oikealla kädellä onkien, vasenta kättä puristaen nyrkkiin (jotta verenvuoto peukalostani tyrehtyisi) onnistuin lopulta saamaan putken nuohotuksi. Kylläpä oli varmaan reservin upseerieni mukava herätä vasta tuuletettuun telttaan, jonka kamina hehkui mansikan punaisena... Sen verran hyvin oli taas järjestetty harjoitus, että yhdenkään ryhmän mukaan ei ollut raaskittu antaa lääkintämiehelle laukkua...
No, lauantaina päästiin kuitenkin kasarmin ihanuuteen. Kamojen ja aseiden pikaisen huollon jälkeen saimme siirtyä saunaan ja suihkuun. Noin puolen tunnin saunomisen ja viiden pesukerran jälkeen olo alkoi pikku hiljaa tuntua puhtaalta (painosta hävisi varmaan puoli kiloa viemäriin) ja olikin aika siirtyä sotilaskotiin imemään oikeaa kahvia ja hillomunkkeja. Loppupäivä menikin lepäillessä ja vähän väliä makuupaikkaa vaihtaen, kun kenelläkään kantaupseerille ei tuntunut kelpaavan, meidän olo käytävillä (sänkyyn en päässyt koko viikon aikana). Olisihan sitä tietenkin voinut olettaa, että jossain päin prikaatia olisi löytynyt edes sängyt joissa olisi voinut nukkua, kun lähes kaikki yksiköt olivat metsässä samassa sotaharjoituksessa, joka meidän osaltamme päättyi, mutta varusmiesten osalta jatkui. No eipä tietenkään, ja muutama noheva taistelija sai vielä viimeisenä yönä vahtia paria lukossa olevaa telakuorma-autoa, jotka seisoivat seinän vieressä - eihän sitä koskaan tiedä millaisia autovarkaita prikaatin aitojen sisäpuolella voi liikkua.
Sunnuntai päivä menikin vilkkaasti, pääsimme ensin syömään ensimmäistä kertaa viikon aikana sisätiloihin aamupalaa ja myöhemmin vielä lounasta. Luovutimme tavarat ja onnnekseni sain huomata, etten ollut edes onnistunut hävittämään yhtään mitään. Puolet mukanani olleista varusteista olivat kylläkin sellaisia joita en ollut päälläni käyttänyt, saati että ne olisivat likaantuneet. Päällä olleet vaatteet kyllä haisivatkin jo niin eläimelle, ettei tuntunut yhtään pahalta saada omat siviilivaatteet takaisin päälle. Muutamaa tuntia myöhemmin sotilaspassi sitten lyötiinkin takaisin käteen ja sain taas lähteä reserviin odottelemaan seuraavaa kutsua...
No nyt sitten on taas kotiuduttu ja ajatus alkaa jo jonkin verran kulkea. Tuosta aiemmasta listasta puuttuivat kaksi tärkeintä, jotka kuitenkin kannattaa ottaa mukaan jos kutsun tulee, eli pakkipussit ja wc-paperi. Ilman niitä ei leirielämästä olisi tullut yhtään mitään...
Tiivistetysti 6 päivän kertausharjoituksista voisi todeta, että:
- kävellä sai reilusti, varovaisesti arvioiden reilut 30 km koko viikon aikana
- nukkuakin sai, alkuviikosta noin 10 tuntia, loppuviikosta jo vähän enemmän
- johtuen kahdesta edellä mainitusta myös kävellen ja seisoen nukkuminen tuli koettua, kuin myös iki-ihanat hallusinaatiot, jotka puskevat väkisin päälle pimeässä metsässä marssiessa
- tupakkakin maistui yllättävän hyvälle vaikka olen ollut tupakoimatta jo parin vuoden ajan, niin se pienikin vitutus saa tietyt asiat maistumaan hyvälle
- ainoa fyysinen vamma, oli puukon tökkäys toiseen peukalooni, pitäisi kuulemma parantua muutamassa päivässä...
- hyvin epäselväksi jäi se, miten koko harjoituksessa kävi - olinko voittajien vai häviäjien puolella... yhtään poskilaukaustakaan en ikävä kyllä päässyt ampumaan...
Nyt sitten onkin aikaa totuttautua tähän ah niin ihanaan siviililelämään. On se ihanaa kun perustarpeet tulevat tyydytetyiksi ja saa itse päättää mitä tekee, posliinipöntöllä käynnistä puhumattakaan. Olo on kuitenkin vielä tänään maanantaina ollut hieman pöhkyräinen, joka varmaan johtuu siitä, että vuorokausirytmi on vielä täysin sekaisin, uni kyllä maittoi jo eilen illalla kahden oluen jälkeen hyvin helposti.
Niin, jos joskus kuulet saman ikivanhan tornarin, että kertausharjoituksissa ammutaan muutaman kerran, jonka jälkeen juodaan viinaa, nukutaan kasarmilla ja syödään hyvin, kannattaa muistaa että näin ei aina suinkaan ole. Itsestäni tuntui samalta, kun olisi palannut armeija-aikaan poislukien herroittelu ja särmääminen. Muuten leiri oli hyvin samanlainen kuin aiemminkin. Nyt alkoi kuitenkin jo silmät niin väsymään tästä näytön katsomisesta, että täytyy lähteä päiväunille ja sen jälkeen juomaan aitoa kahvia...
