maanantaina, joulukuuta 27, 2004

Joulupukin tuliaisia...

Niin, taas se joulupukki viiletti niin kiireesti ohi, ettei ehtinyt kiitosta sanoa. Pukin jättämistä lahjoista löytyi sentään tänäkin vuonna ne perinteiset, eli sukkia ja muutamat paidat. Lahjamäärästä päätellen olin ollut kiltimpi kuin itse arvelinkaan, sillä lahjapino oli ikääni nähden jo melkein liian iso...

Joululoma on mennyt kahtena vuonna hyvin perinteisen kaavan mukaan, eli ruokaa, juomaa ja kuumetta. On se perin kummallista, ettei ehdi kuin mielessä vaihtaa vapaan puolelle niin alkaa kuume nousta ja räkä nousta poskionteloihin. Huomiseksi sain sentään varattua ajan konitohtorille, joka tod. näk. määrää lääkettä vaivoihin...

Ennen ja jälkeen jouluaattoa tuli kierreltyä perinteisesti mummot ja muut vähäiset sukulaiset sekä ystävät, jotka vielä haluavat Kajjjaanissa asustella. Eikähän siinä mittään mukava oli nähdä vanhat naamat. Harmillista vaan, kun itsellä on melkein koko ajan ollut hieman vetämätön olo, ei oikein tahtonut edes jaksaa joulua juhlistaa. No, nyt se on taas tältä vuodelta ohi ja voi siirtyä uuden vuoden odotukseen.

Sehän se vielä oli tälle vudelle, kun S.A. maksoi vielä päivärahatkin ajoissa, aloin heti katsella pienimuotoista sijoituskohdetta suuren suurelle summalle kylmää rahaa.Vaikuttaakin entistä enemmän siltä, että tämän joulun hankintoihin pitänee lisätä vielä LG:n Dvd-soitin (suoramainontaa...). Kotonahan meillä on jo tietokoneen yhteydessä jonkinlainen ennestään, mutta kun tietokone on jo vanhapiika, niin leffat meinaa tukehtua ja asema huutaa kuin viimeistä päivää... Eikä kyllä hintakaan ole enää paha, euron alle satasen. Muistelin juuri tuossa, että vielä toissa vuonna vastaavasta vekottimesta olisi saanut maksaa 200-300 euroa, eikä siihenkään hintaan olisi kaikkia ominaisuuksia saanut, joita tänä päivänä soittimista löytyy. Niin se on vaan tekniikka mennyt taasen pykälän eteenpäin, joten joutunee sijoittamaan kodinelektroniikkaan, vaikkei se hirvittävästi korkoa sijoitukselle annakkaan...

Hyvät joulut ja uudet vuodet vaan kaikille tuttaville ja muillekin!!!

maanantaina, joulukuuta 13, 2004

Pikkuhiljaa palautuen

Seuraavaksi onkin sitten luvassa omakohtainen muistelo viimeviikkoisesta sotaharjoituksesta kainuun metsissä eli RÄHMÄ'04 (ks. viralliset sivut). Kyseessähän oli kohdallani ensimmäiset kertausharjoitukset, jotka kestivät ruhtinaalliset 6 päivää.

Kaikkihan alkoi reilu viikko sitten tiistaiaamuna. Nohevana taistelijana kävelin portista sisään jo hieman yli puoli tuntia etuajassa (mitä nopeammin - sitä nopeammin). Ajattelin vielä, että eipähän tule niin paljon odottelua... No, erittäinkin päivän tasalla oleva sotilaspoliisi ohjasti minut sitten ihan eri puolelle kasarmia kuin mitä piti (ei siis mitään uutta auringon alla). Siellä sitä sitten ihmeteltiin noin 30 hengen kanssa, että miksi täällä ei ole ketään muita. Loppujen lopulta joku majuri tms. osasi pitkällisen selvittelyn jälkeen kertoa missä meidän tulee ilmoittautua.

Sen jälkeen alkoikin sitten täysi tohina. Kyllä julkisen terveydenhuollon tulisi ottaa mallia Suomen armeijan mallista. Reilut viisi minuuttia ilmoittautumisen jälkeen istuin täyttämässä kyselyä terveydentilastani ja siitä viiden minuutin kuluttua olin verenpaineen mittauksessa ja heti sen jälkeen lääkärin vastaanotolla. Kunnallisella puolella kun ei taida päästä lääkärintarkastukseen alle kahden viikon... No, terveenä miehenä siitä sitten siirryttiin varusteiden noutoon varusvarastolle. Tavaraa tuli taas tunnetusti hyvinkin reilusti, arvatenkin enemmän kuin ehdin viikon aikana edes päällä pitää.

Kuten aina ennenkin, sisätiloissa oli aina liikaa vaatetta päällä, jonka lisäksi koko ajan oli hirmuinen tohina, jolloin alkoi hikikin jo mukavasti irtoamaan pelkästään varusteiden pakkaamisessa ja vaatteiden vaihdossa. Siitä olikin sitten mukava siirtyä hikisenä ulos jatkamaan harjoitusta.

Reilut 4 tuntia saapumisen jälkeen olinkin siirtynyt siviilihenkilöstä tiedustelujoukkueen jakke jääkäriksi valmiina syöksymään pöhelikköön. Sotilaallisen järjestelmällisesti suunniteltu harjoitus eteni kuitenkin perin toisella tavalla. Ensin pääsin maistamaan ensimmäistä pakkiruokailua muutamaan vuoteen, jonka välittömänä seurauksena mahani alkoikin oirehtia. Ruokailun jälkeen seurasi kuitenkin vaatimaton noin 4-5 tunnin odottelu notskin äärellä, jolloin kyllä hyvin ehti vaihtaa kuulumiset muiden reserviläisten kera.

Lopulta päästiin kuitenkin siirtymään illemmalla telakuorma-autoilla ampumaradalle kertaamaan ampumista. Kohdistusten jälkeen ammuttiin 5 laukauksen kilpailu, joista sain yhden kympin, yhden kutosen ja yhden seiskan, kaksi muuta oli sentin päässä kutosen rajasta, taustapahvissa kumminkin, ei mitenkään hirmuhuonosti, kun ottaa huomioon etten ole koskenut minkään valtakunnan aseisiin intin jälkeen. Ammuntojen jälkeen oli luvassa lisää pakkiruokaa, jota vatsani suorastaan huusi iltamyöhällä, seurauksethan saattaa kuitenkin arvata...

Viimein oli aika panna teltta pystyyn ja ruveta päivystämään ja vartioimaan. Mahani oli kuitenkin jo tässä vaiheessa niin sekaisin, että suolisto huusi tyhjennystä neljän tunnin välein (erinomaista, suorastaan erinomaista). Onneksi olin aamulla muistanut ottaa oman rullan vessapaperia luksustavaroihini mukaan...

Seuraava aamupäivä (keskiviikko) menikin neppaillessa, käskyjä odotellessa ja vähän väliä sykähdellessä luonnon helmaan tarpeille. Lopussaan saimme kuitenkin taistelumuonapusseja ja trangiat, jotta pääsimme itse laittamaan ruokaa. Itse sain (onneksi) laktoosittoman ruokavaihtoehdon, jotta vatsani vihdoin rauhoittuisi. Hernaria ja nötköttiä sekaisin ja naamariin, eikä mennyt kauaa kuin vatsani ihmeen kaupalla rauhoittuikin. Sitä ennen laskeskelin käyneeni sissipaskalla ehkä sellaiset kuusi-seitsämän kertaa ja paperikin alkoi uhkaavasti loppua.

Viimein keskiviikkoiltana saimmekin ensimmäisen käskyn suorittaa suunnassa tiedustelua vihollisen asemiin. Tavoitteena oli, että olisimme takaisin noin 8 tunnin kuluttua lähdöstä. Ikävä kyllä lunta oli metsässä juuri sopivan vähän hiihtämistä varten, mutta sopivan paljon tarpomisen kannalta - voi käydä kokeilemassa kuinka ihanaa on tarpoa umpihangessa metsässä. Siinä hangessa tarpoessani mieleeni tulvahti jossain vaiheessa runon pätkä "vapautta on vain umpihanki"(harmi kun en vain muista runoilijaa).

Reilun viiden tunnin kävelemisen jälkeen aloin nähdä harhoja ja uni alkoi painaa väkisin päälle. Vituttaakin alkoi pikkuhiljaa, mutta tilanne itsessään oli niin absurdi, että lopulta nauroimme toisten jääkärien kesken toisillemme. Itse nukuin seisaaltaan, kävellen, polvella ollessani ja lumihangessa istuessani. Kävellessä ja harhoja näkiessä ärsytti eniten juuri se, että kun ajatteli mitä tahansa, uni tuli väkisin silmien eteen ja kävelystä ei tahtonut tulla yhtään mitään. Harhoina näin mm. valoja, sumua, ojia, outoja hahmoja, vihollisia yms. Oli mielenkiintoista miten edessä kävelevät hahmotkin muuttivat muotoaan koko ajan...

No, kolmetoista tuntia myöhemmin (torstaina puolen päivän jälkeen) saavuimme perille. Yhden ruokatauon, puolen litran vesimäärän ja tumman suklaan avulla saavuimme lopulta ulkomaille, eli Sotkamoon. Itselläni ei ollut hajuakaan siitä missä päin maailmaa tallasimme tai olimme tallanneet, mutta matkaa oli tullut reilut 20 kilometriä, josta ehkä vähän yli puolet hangessa, puolet kapealla, uraisella tiellä. Perille saavuttaessa olin hikoillut kamppeeni litimäriksi, jotka tietenkin vauhdin hidastuessa alkoivat pikkuhiljaa jäätyä päälleni. Tuossa vaiheessa ei hartioissanikaan ollut enää tuntoaistia jäljellä, joten matka oli loppuvaiheessa taittunut hyvinkin kivuttomasti ja leppoisasti... Satuimme myös näkemään ensimmäisen ja viimeisen kerran sotilaskotiauton koko harjoituksen aikana, joka pyyhälsi ohitsemme saavuttuamme tielle. Siinä taisikin lähteä samalla onnittelut niille noheville taistelijoille, jotka olivat laskeneet sen varaan, että ostavat röökiä yms. sotkun autosta.

Koko loppupäivä keskiviikkona menikin sitten osaltani kamppeiden kuivattamiseen kaminan äärellä, samalla kun muut vetivät kympillä unta palloon. Nelisen tuntia kuivattelin kamppeita, kunnes lopulta ne olivat sen verran kuivahtaneet, että kömmähdin tunnin torkuille. Ryhmä oli tässä vaiheessa niin poikki, että meidät siirrettiin lepovuoroon. Illalla kuitenkin siirryimme tekoilla uuteen majapaikkaan viettämään ansaittua lepoa.

Keskiviikon vaihduttua torstaiksi pääsin itsekin viimein vähän pidemmille yöunille, joita minulle kertyikin yhtäsoittoa noin 7 tuntia. Yöllä tietenkin näin osin painajaisia ja olinpa jossain vaiheessa lähdössä asemiinkin, ennen kuin naurahdin ja vetäydyin takaisin makuupussin lämpöön. Voisi olettaa, että olo olisi ollut raukea levätyn yön jälkeen, mutta toisin kävi. Ruumiini oli omin lupineen päättänyt alkaa palautua... Kaikki paikat olivat jumissa jo joka paikkaa kolotti. Silmät olivat puoliksi muurautuneet umpeen, toinen pohje oli täysin jumissa ja selkää jomotti tasaisesti joka puolelta.

Torstai ilta ja perjantai aamupäivä menivätkin sitten palautuessa, vartiossa ja kipinässä. Pikkuhiljaa laktoositon ruoka alkoi kuitenkin maistua hieman puulta. Hirveästi vaihtelua ei pääse syntymään, kun saa valita puuron, hernekeiton ja pastabolognesen väliltä. Suuhuni en muuta kuitenkaan uskaltanut laittaa, koska vatsani oli jo rauhoittunut. Muilla sen sijaan alkoi vatsat vuorollaan mennä sekaisin. Onhan se nyt sen verran hygieenista tuo ruoan laitto metsän siimeksessä, kun ottaa vielä huomioon sen, että kolme, neljäkin miestä jakoi saman trangian ja samat kattilat.

Perjantai iltana valmistauduimme kuitenkin viimeiseen tehtäväämme, jonka piti olla vastaavanlainen kävelyretki mitä aiemminkin. Henkisen psyykkauksen jälkeen siirryimmekin tekalla noin tunnin verran, jonka jälkeen tulimme perille - samaan paikkaan mistä lähdimmekin. Vasta pakatut tavarat purettiin samoille paikoille ja jatkoimme samaa odottelua, mitä siihenkin asti. Sen verran kuitenkin oli hommaa, että pystytimme muidenkin telttoja ja pidimme heille kipinää... Jälkikäteen ajateltuna jäi hieman paha maku suuhun, kun loppuaika meni pyöriessä ja odotellessa.

Lauantaiaamuna olikin minun viimeinen tuplakipinävuoro. Ensin pelasin matopeliä toisen ryhmän teltalla, jossa ryhmän jäsenet olivat niin väsyneitä etteivät edes heränneet kun lämpötila oli välillä niin kuuma, että itsekin täytyi nousta pois teltassa. Sen jälkeen menin meidän teltalle, jonne saapuessani teltta oli puolillaan täynnä savua. Edellinen kipinämikko vetäytyi nollat taulussa makuupussiin ja valitteli siinä hieman, että kun kamina ei oikein vedä, eikä se tosiaan vetänyt - teltta oli puolillaan savua. No, siinäpä sitten rupesin rakentamaan onkea ja kalikkaa, jolla saisin nuohottua putket. Jekkulanka oli tietenkin niin sekaisin rullalla, ettei se suostunut purkautumaan. Kaivoin sitten puukon esille ja arvatahan saattaa miten kävi. Yritin siinä sitten rakentaa ensin onkea, jolla nuohota piippua. Sitten taskulamppu suussa, oikealla kädellä onkien, vasenta kättä puristaen nyrkkiin (jotta verenvuoto peukalostani tyrehtyisi) onnistuin lopulta saamaan putken nuohotuksi. Kylläpä oli varmaan reservin upseerieni mukava herätä vasta tuuletettuun telttaan, jonka kamina hehkui mansikan punaisena... Sen verran hyvin oli taas järjestetty harjoitus, että yhdenkään ryhmän mukaan ei ollut raaskittu antaa lääkintämiehelle laukkua...

No, lauantaina päästiin kuitenkin kasarmin ihanuuteen. Kamojen ja aseiden pikaisen huollon jälkeen saimme siirtyä saunaan ja suihkuun. Noin puolen tunnin saunomisen ja viiden pesukerran jälkeen olo alkoi pikku hiljaa tuntua puhtaalta (painosta hävisi varmaan puoli kiloa viemäriin) ja olikin aika siirtyä sotilaskotiin imemään oikeaa kahvia ja hillomunkkeja. Loppupäivä menikin lepäillessä ja vähän väliä makuupaikkaa vaihtaen, kun kenelläkään kantaupseerille ei tuntunut kelpaavan, meidän olo käytävillä (sänkyyn en päässyt koko viikon aikana). Olisihan sitä tietenkin voinut olettaa, että jossain päin prikaatia olisi löytynyt edes sängyt joissa olisi voinut nukkua, kun lähes kaikki yksiköt olivat metsässä samassa sotaharjoituksessa, joka meidän osaltamme päättyi, mutta varusmiesten osalta jatkui. No eipä tietenkään, ja muutama noheva taistelija sai vielä viimeisenä yönä vahtia paria lukossa olevaa telakuorma-autoa, jotka seisoivat seinän vieressä - eihän sitä koskaan tiedä millaisia autovarkaita prikaatin aitojen sisäpuolella voi liikkua.

Sunnuntai päivä menikin vilkkaasti, pääsimme ensin syömään ensimmäistä kertaa viikon aikana sisätiloihin aamupalaa ja myöhemmin vielä lounasta. Luovutimme tavarat ja onnnekseni sain huomata, etten ollut edes onnistunut hävittämään yhtään mitään. Puolet mukanani olleista varusteista olivat kylläkin sellaisia joita en ollut päälläni käyttänyt, saati että ne olisivat likaantuneet. Päällä olleet vaatteet kyllä haisivatkin jo niin eläimelle, ettei tuntunut yhtään pahalta saada omat siviilivaatteet takaisin päälle. Muutamaa tuntia myöhemmin sotilaspassi sitten lyötiinkin takaisin käteen ja sain taas lähteä reserviin odottelemaan seuraavaa kutsua...

No nyt sitten on taas kotiuduttu ja ajatus alkaa jo jonkin verran kulkea. Tuosta aiemmasta listasta puuttuivat kaksi tärkeintä, jotka kuitenkin kannattaa ottaa mukaan jos kutsun tulee, eli pakkipussit ja wc-paperi. Ilman niitä ei leirielämästä olisi tullut yhtään mitään...

Tiivistetysti 6 päivän kertausharjoituksista voisi todeta, että:

  • kävellä sai reilusti, varovaisesti arvioiden reilut 30 km koko viikon aikana
  • nukkuakin sai, alkuviikosta noin 10 tuntia, loppuviikosta jo vähän enemmän
  • johtuen kahdesta edellä mainitusta myös kävellen ja seisoen nukkuminen tuli koettua, kuin myös iki-ihanat hallusinaatiot, jotka puskevat väkisin päälle pimeässä metsässä marssiessa
  • tupakkakin maistui yllättävän hyvälle vaikka olen ollut tupakoimatta jo parin vuoden ajan, niin se pienikin vitutus saa tietyt asiat maistumaan hyvälle
  • ainoa fyysinen vamma, oli puukon tökkäys toiseen peukalooni, pitäisi kuulemma parantua muutamassa päivässä...
  • hyvin epäselväksi jäi se, miten koko harjoituksessa kävi - olinko voittajien vai häviäjien puolella... yhtään poskilaukaustakaan en ikävä kyllä päässyt ampumaan...
Nyt sitten onkin aikaa totuttautua tähän ah niin ihanaan siviililelämään. On se ihanaa kun perustarpeet tulevat tyydytetyiksi ja saa itse päättää mitä tekee, posliinipöntöllä käynnistä puhumattakaan. Olo on kuitenkin vielä tänään maanantaina ollut hieman pöhkyräinen, joka varmaan johtuu siitä, että vuorokausirytmi on vielä täysin sekaisin, uni kyllä maittoi jo eilen illalla kahden oluen jälkeen hyvin helposti.

Niin, jos joskus kuulet saman ikivanhan tornarin, että kertausharjoituksissa ammutaan muutaman kerran, jonka jälkeen juodaan viinaa, nukutaan kasarmilla ja syödään hyvin, kannattaa muistaa että näin ei aina suinkaan ole. Itsestäni tuntui samalta, kun olisi palannut armeija-aikaan poislukien herroittelu ja särmääminen. Muuten leiri oli hyvin samanlainen kuin aiemminkin. Nyt alkoi kuitenkin jo silmät niin väsymään tästä näytön katsomisesta, että täytyy lähteä päiväunille ja sen jälkeen juomaan aitoa kahvia...

lauantaina, joulukuuta 04, 2004

Mitähän sitä vielä tarvii?

Viimeiset pari päivää olen yrittänyt muistella armasta palvelusaikaani Suomen armeijan leivissä. Syy tähän hartaaseen muisteluun on tietenkin se, että minut päätettiin kutsua virkistämään muistiani Suomen ah niin raikkaaseen talvi-ilmaan.

Olen pyrkinyt muistelemaan kaikkea sitä, mitä metsässä tarvitsee. Tähän mennessä tärkeimmät ovat tietenkin omat alusvaatteet (puhtaat & lämpimät), termospullo, kello ja mora. Tietenkin mukaan tarvitsee myös radion ja kameran, jotta saa ajan kulumaan. Röökiaskikaan ei varmasti olisi pahitteeksi. Satuin kuulemaan menneellä viikolla ylemmästä johtoportaasta sellaista (torni)huhua, että kaiken muun mukavan ohella päästään myös hiihtämään.

Hiihtäminen -tuo ah niin jalo laji- on aina ollut erityisen lähellä sydäntäni. Lupasin itselleni henkilökohtaisesti viimeisen hiihtolenkin loputtua armeijassa, etten suksia jalkaani laita - ja tuo lupaus on pitänyt. No Suomen luonnossa hiihdellessä itseään voi motivoida sillä pienellä korvauksella, jonka vaivoistaan saa. No, jonkin sortin raporttia on varmaan luvassa ensi viikolla, jos ajatus vielä liikkuu totaalisessa instituutiossa vietetyn railakkaan viikon jälkeen...


perjantaina, marraskuuta 19, 2004

Vielä pelottavampi maailma

Siltä se vaan uhkaavasti vaikuttaa. AKT on jostakin saanut sisäpiirin tietoa jo aiemmin mainitsemastani terrori-iskusta.

Miten muuten on selitettävissä se, että yhtä äkkiä, kesken sopimuskauden, kuljetusalalle (julkiset liikennevälineet) keskeinen ammattiliitto päättää ryhtyä laajamittaiseen lakkoon. Sitten vielä kaikki muut ratin takana istuvat ihmiset lähtevät "tukilakkoihin" vaikka palkkakiistat koskevat yhden yrityksen palkkausjärjestelyjä. Siinä kyllä taitaakin sitten olla terrorismin makua, kun Etelä-Suomen junaliikenne pannaan jäihin. Ah, tuo niin toimiva ja kattava julkinen liikennejärjestelmä, kun lamautuu, mummot soittelevat hälytysnumeroon ja taksikuskit ajavat 25-tuntisia vuoroja.

Taidankin vetäytyä peiton alle suojaan.

perjantaina, marraskuuta 05, 2004

Pelottava maailma

No nyt se sitten tapahtui. CIA & FBI & U.S.A ilmoittivat tyynen rauhallisesti, että siellä pohjoismaissa kannattaa sitten odotella lähitulevaisuudessa terrori-iskua. Joopa se joo, näitähän meillä vähän väliä onkin ollut.

Paskiaiset varmasti tiesivät Petri Gerdtinkin aikeista jokin aika sitten, mutta tahallaan jättivät kertomatta. Halusivat, että kärsimme nahkoissamme. Tällä kertaa luvassa on sitten varmastikin satoja ellei tuhansia ihmishenkiä vaativa isku, koska vaivautuivat ilmoittamaan siitä meille asti. Täytyneekin heti ruveta tyhjentämään pommisuojassa sijaitsevaa häkkivarastoani, hamstraamaan ruokavarastoon tarvikkeita ja keräilemään tärkeimmät työkalut kasaan. Eihän siitä nyt mitään tule, että valmistautumattomana kohdataan mahdollinen tragedia.

Harmillista tässä on vielä se, että juuri kun olen viikon päästä menossa Valtion Rautateiden kyydityksellä Ouluun kyläilemään, niin kehotuksen mukaan julkisia liikennevälineitä tulee välttää. Voi prkl.

No, uskoo ken tahtoo. Nyt kun Yrjö Kävelijä Puska II (enti vanhaan hallitsijat käännettiin suomeksi) jatkaa urhoollista presidenttiyttään, ei meilläkään varmasti ole mitään pelättävää. Hän kun lupasi viedä sodan loppuun ja nitistää viimeisetkin pahantekijät...

Voi vain kuvitella, miten ihmiset saadaan äänestämään "turvallista" pressaa, kun vähän väliä nostetaan kansallista hälytystasoa. Suomessa ilmoitus herätti vähintäänkin hilpeyttä, mutta psykologinen merkitys tuollaisilla ilmoituksilla ja varoituksilla voi olla arvaamattoman suuri. Ajatella sitä paniikin määrää, minkä massamediat pystyvät lietsomaan toitottamalla koko ajan vain entistä suurempaa UHKAA...

No, nyt täytyy kuitenkin irrottautua tästä pelottavasta maailmasta ja palata 'tutkijan luolaani' kirjoittamaan hyvinkin mediaseksikästä seminaarityötä aiheesta asiakkuus sosiaalialalla...


lauantaina, lokakuuta 16, 2004

Drugs are bad...

Kylläpä sain makeat naurut, kun erehdyin lukemaan täällä Kuopiossa ilmestyvää Kaupunkilehteä (ilmaisjakelu, joka tulee joka kotiin halusi tai ei). Heti pääartikkeliksi sivulle 3 oli otettu niinkin ajankohtainen ja aina yhtä vakava aihe kuin huumausaineet.

Yleisten löpinöiden jälkeen silmääni pisti artikkelin loppupuolella olleet huumeidenkäyttäjän tuntomerkit. Nyt kannattaa nimittäin painaa tuntomerkit mieleen, niin voi tarkkailla kaduilla liikkuvia hörhöjä ja aina "tunnusmerkkien esiintyessä kannattaa ottaa yhteyttä viranomaisiin, esimerkiksi päihdepysäkkiin tai A-klinikalle". Miksei samantien soittaa poliisille ja pyytää erikoisryhmä paikalle...

Mutta ne lupaamani tuntomerkit:

  • "--kotoa alkaa hävitä rahaa ja tavaroita"
  • "Nuoren käytös muuttuu, kaveripiiri voi täysin vaihtua"
  • Ehkä paras tuntomerkki on kuitenkin: "pukeutuminen saattaa muuttua mustanpuhuvaksi ja musiikkimaku hyvin raskaaksi"
Näinpä näin meillä täällä. Siispä seuraavan kerran kun kuulen raskaanpuoleista musiikkia porraskäytävästä, mahdollisesti sitä raskaan puoleista 'heavymetallia' tai näen naapurin liikkuvan mustissa vaatteissa, otankin heti yhteyttä kaikkiin mahdollisiin viranomaisiin ja poliisiin ja tulliin ja sosiaalihuoltoon ja kunnanvaltuustoon ja lopuksi ilmoitan vielä Kuopion kaupunkilehden asiakaspalveluun ja Savon sanomien legendaariselle puhelinpalstalle. Kyllähän huumausaineet saadaan kytkettyä rakkaasta yhteiskunnastamme, kun ryhdymme kantamaan huolta tovereidemme pukeutumisesta...

Eipä näytä muutenkaan Suomessa menevän hyvin, katsottuani tämän viikon Top40-listan, voitaneen todeta, että suomessa näyttäisi huumausaineiden käyttö olevan hyvin suurta. Listaykkösenä jatkaa Rammsteinin uusin Reise, reise -albumi, joka sisältää mielestäni hyvin "raskaita" säveliä. Kakkosena on myös huumausaineiden käyttäjien musiikkia eli Sonata arcticaa. Ja kuudentena mustiin pukeutuva Nightwish -yhtye. Kenelleköhän näistä voisi tehdä ilmoituksen?

perjantaina, lokakuuta 01, 2004

Asioita, joita ei kannata tehdä krapulassa, osa 1

Hammashoitajalla käynti

Ah tuo niin ihana ja tuiki tarpeellinen retki hampaidesi parempaan huomiseen. Seuraavan kerran kun menen piikin alle, olen varma siitä, että valitsen ajankohdan hieman paremmin.

Tälläkään kertaa en ollut täysin pelit seis, mutta hengitys varmaan vielä hieman tuoksahti vanhalle, kun hammashoitajan penkkille lötkähdin. Mukavaa yhteistä hetkeämme korosti vielä se, että koko paikassa ei ollut tuttua ja turvallista taustamusiikkia, joka olisi hieman tyynnyttänyt ja rauhoittanut.

Ei puhettakaan, seuraavat kolmekymmentä minuuttia sain kuunnella omista hampaista lähtevää kirskuntaa ja kitinää, joka ei ehkä ole niitä parhaita ääniä, varsinkaan jos edellisenä yönä on valvonut myöhään ja nukkunut sohvalla. Sitä paitsi tällä kertaa hoitajani oli todella työlleen omistautunut, ikikuuna päivänä hampaani eivät ole olleet yhtä puhtoiset. Kitiseviä hampaita kuunnellessa ja hoitajan painaessa vahingossa nenää poskelle, mieleen juolahtaa mitä ihmeellisempiä asioita omista hampaista ja edellisestä illasta.

Nykyaikana, kun maailma on menossa entistä 'extreemimpään' suuntaan, kannattaa aloittaa lähiympäristöstä. Hyviä kauhun väristyksiä ja tuskaisen kylmiä väreitä saa, kun varaa ajan opiskelijabileitä yms. seuraavaan päivään, mitä uskaliaampi on, sitä aikaisempi aika kannattaa varata...

lauantaina, syyskuuta 25, 2004

Tilastollinen ihme

Kyllä jokaisesta ihmisestä saa luotua tilastollisen ihmeen. Tarvitsee vain hieman miettiä minkä tilaston varjossa tuo ihminen näyttää uskomattomalta yhteensattumalta.

Omalta kohdaltani hyvät naurut sain, kun kasvatustieteen opintojen kohdalla vastaani tuli seuraavanlainen tilastotieto:

  • Jos nyt en pahasti valehtele, niin muistini mukaan jos isällä on korkeakoulututkinto, on lapsella noin 11-kertainen todennäköisyys suorittaa myös korkeakoulututkinto
  • Toisaalta jos lapsi tulee työväenluokkaisista oloista, on hyvin epätodennäköistä, että hän hankkii korkea-asteen koulutuksen.
Sen enempää en aio jauhaa koululaitoksen piilo-opetussuunnitelmista, saati koululaitoksen keskiluokkaisuudesta, mutta omalta osaltani minun paikkani tulisi tilastojen valossa olla jossain aivan muualla kuin yliopisto-opiskelijana.

Ja niinhän se oli tarkoituskin, sillä jo ylä-asteella vakaasti päätin, että isona minusta tulee sähköalan asiantuntija, ja hain opiskelupaikkaa ammattikoulusta. 7,9 keskiarvosta huolimatta Kainuun ammattioppilaitos kuitenkin katsoi, ettei minulla ole paljoa annettavaa Kainuun saati Suomen sähköalalle, joten en saanut opiskelupaikkaa mistään. Onnekkaiden sattumien jälkeen sain kuitenkin tietää, että minut on valittu lukioon.

Sillä tiellä olen sitten edelleen, vaikka vakaa tahtoni oli alunperin tyystin toisenlainen. Onko tämä kaikki sitten ennaltamäärättyä, en tiedä...Tilastollisena ihmeenä elämisessä on kuitenkin omat raskaat puolensa, esimerkiksi epäselväähän tässä tilanteessa on vielä kuitenkin se, mitä ihmettä sitä isona tekee? Minulle ei ole vielä ainakaan tähän päivään mennessä valjennut tuleva mahdollinen työpäikka, ammattikoulun käyneenä minulla olisi ollut selvät sävelet jo aikakausia sitten...

maanantaina, syyskuuta 13, 2004

What's up?

Täytettyäni 22 vuotta joitamia päiviä sitten, tuli mieleeni, että olisi hauska panna ajatuksiaan paperille. No, paperihan on hyvin kallista, tulostimien musteista puhumattakaan, joten näppärimmin taitaa tänä päivänä ajatusten kirjaaminen onnistua näin Internetin kautta. Mutta, itse asiaan eli kaikkien suureksi iloksi ajattelin taustoittaa hieman nykyistä elämäntilannetta...

  • Ikä: 22 v
  • Pituus/paino: 186/74,25
  • Status: vähätuloinen opiskelija
  • Opintojen eteneminen: reilusti etuajassa, 63 ov
  • Parisuhde: reilut kaksi vuotta saman katon alla
  • Pankkitilin saldo: hetkellisesti kolminumeroinen, lompakossa 1,15 e
  • Ruumiinlämpötila: vähän reilut 37 celsiusta, hikeä pukkaa pintaan.
Tavoitteenanihan voisi olla, että otan samat tiedot vuosittain ylös syntymäpäivän tienoilla, jolloin pystyy sitten myöhemmin seuraamaan elämäänsä...

Hauska (karulla tavalla) esimerkki aiheesta...

keskiviikkona, syyskuuta 08, 2004

Miksi ihmeessä?

Nii-in, miksi ihmeessä?

Ehkäpä suurimman kimmokkeen sain kokeilla koko bloggaamista, kun törmäsin Internetissä muutamaan hassun hauskaan webbiblogiin, joten päätin kokeilla omaksi ilokseni. En juurikaan ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, saati kirjoittanut muitakaan muistiinpanoja, mutta viimeaikoina olen sen verran paljon kirjoitellut eri näköisiä tekstejä yleensä koulutöihin liittyen, että päätin jatkaa kirjoittamista täällä.

Tarkoituksenani on kirjata ajatuksiani ja kaikkea muuta päähän pälkähtävää... Blogi on lähinnä tarkoitettu tuttaville luettavaksi kuulumisistani, mutta toisaalta tekstithän ovat kaikille avoimia ja luettavaksi tarkoitettuja. Jos ei ole muuta tekemistä, tai muuten vain aika tuntuu valuvan käsistä... Voihan sen kuluttaa niiin monella muullakin tavalla.

Aluksi ajattelin kirjailla ajatuksiani tänne silloin tällöin. Nähtäväksi jää, miten paljon loppujen lopulta riittää aikaa kirjailla menoja ja ajatuksia, mutta noin kerran viikossa olisi ainakin näin aluksi tarkoitus leikkiä pöytälaatikkokirjailijaa. Pahoittelen jo etukäteen mahdollisia kirjoitus-, asia- yms. virheitä. Ketäänhän ei voi pakottaa lukemaan toisten juttuja... - syytä itseäsi.

Silmääni sattui juuri kirjoittamisen jälkeen Heidi Hautalan kommentti omista vanhoista kirjoituksistaan (Hesarin kuukausiliitteessä): "Kyllä monet vanhat siteeraukset ovat joskus piinallista kuultavaa." Sitten, kun vielä otetaan huomioon se, että tieto ja kirjoitukset yleensäkin jäävät Internetin syövereihin ikuisiksi ajoiksi, ovat nämäkin lauseet kiusallista ja naurettavaa luettavaa myöhemmin elämässäni...